Mietin tänä jouluna, että onko joulun suuri salaisuus sittenkin se, että se menee niin nopeasti ohi? Sitä odotetaan niin paljon, valmistellaan, mietitään ja suunnitellaan. Tuntuu, että joulu tulee kestämään ikuisesti. Ihana joulu ja sen tunnelma! Se hujahtaakin hetkessä ohi. Paluu arkeen. Ei, joko nyt? Joko taas on vuosi odotettava? Onneksi kuitenkin on joulu- siitä kiitollisena. 

Katselin eilen koko perheen elokuvan "Metsän tarina". Hienosti toteutettu elokuva. Eläimet olivat suloisia ja maisemat upeita. Metsä on kiehtova paikka. Meille suomalaisille se on vähän itsestäänselvyys, mutta eipä metsiä taida olla ihan joka maassa. Metsä lumoaa ja kiehtoo. Näin talvellakin siellä näkyy paljon yksityiskohtia. Yksittäinen lintu, eläimen jäljet, tuulen henkäys, oravan pudottama käpy. Lumi ja jää muodostavat upeita taideteoksia puroihin, jokiin, rakennuksiin, puihin ja pensaisiin. Pakkanen laittaa kaiken kimaltamaan. Kuin tuhannet pienet timantit tuikkisivat ympärillä.

Ihminen on osa luontoa. Se on helppo unohtaa norsunluutornissaan, mutta näin se kuitenkin on. Itseäni metsät ovat puhutelleet aina. On vaikea selittää sitä tunnetta mitä metsässä liikkuminen tuo. Se pitää kokea. Metsässä kaikella on paikkansa. Se kukoistaa, se vaipuu talviuneen, se herää. Olen joskus miettinyt, että ollapa metsäneläin. Vaikka kotka. Joku tulisi kysymään minulta, että mihin olet menossa huomenna iltapäivällä? Kysyisin, että mistä sinä oikein puhut? Mitä on aika? Ei minulla ole aikaa. Minulla on vain tämä hetki. Kun istun tässä oksalla, se on minun totuuteni. Katselen mitä on ympärilläni enkä mieti mitään muuta. Kun lehahdan siitä lentoon, en todellakaan mieti silloinkaan huomista iltapäivää.  Miten tyhmä kysymys. Ainoa mitä meillä on, on tämä hetki. Menneisyyttä ei ole eikä tulevaisuutta. Elämä on tässä ja nyt. Elit menneisyydessä tässä hetkessä, joka oli silloin tämä hetki ja niin on tulevaisuudessakin. Eikä tässä hetkessä taida juuri olla ongelmia.

Juuri tuota ihailen luonnossa- hetkessä elämistä. Me ihmiset olemme aivojemme kanssa välillä sellaisessa sumussa, että toivoisin todellakin olevani vaikka kotka. Sitä metsät ja luonto opettavat ainakin minulle todella paljon- hetkessä elämistä. Kun katselen suurta puuta tai oksien taipumista tuulessa, en mieti oikeastaan mitään muuta. Se jos mikä on terapeuttista. Ihmisen muodostamassa yhteiskunnassa ilman aikaa eläminen tosin ei olisi mahdollista. Onneksi silti on jokaisessa päivässä hetkiä, jolloin aikaa ei tarvita. Hetkessä elämiselle on nimityksiäkin nykyään: mindfulness. Tietoinen läsnäolo. Kannattaa kokeilla ja oivaltaa, että ongelmia ei oikeastaan ole juuri tässä ja nyt.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan olevani osa luontoa. Pelkästään auringon näkeminen näin pimeään aikaan saa ainakin minut suunnattoman ilon valtaan. Tuleva kevät- ajatuskin siitä on jo hykerryttävän pökerryttävä.