Olen aina pitänyt lapsista ja varmaan siksi ajautunutkin kasvatustyön pariin. Lapsilla on taito iloita pienistä asioista. Nähdä elämän taika maasta löytyneessä kävyssä tai ilman halki liihottavassa perhosessa. Heillä on taika olla läsnä hetkessä. Mihin me aikuiset sen kadotamme? Jos haluaa nähdä taikaa elämässä, sitä kannattaa hakea ja nähdä. Se taito on jokaisella, ihan jokaisella.

Mutta lueskelin juuri artikkelia tarhalasten aggressiivisuuden kasvusta. Ihan hyvä aihe ottaa esille ja syventyä kasvatuksen ikuisuuskysymyksiin. Päiväkotien työntekijät joutuvat yhä enemmän lyöntien,potkujen ym. kohteeksi. Itsekin nyrkkeilysäkkinä olleena, en kuitenkaan lähtisi purkamaan asiaa niin, että lapsista tehdään väkivallan tekijöitä. 4-vuotias pahoinpiteli tarhantätiä? Haloo! Lapsi ei ole aggressiivinen tahallaan, vaan taustalta löytyy aina syy kyseiselle käytökselle. Psykiatri Jari Sinkkonen ilmaisee aggressiivisen käytöksen takana piilevät asiat varsin fiksusti: "– Lapset eivät opi kestämään turhautumista, kun osa vanhemmista ei osaa kieltää lapsiltaan mitään. Toinen yhtä tärkeä seikka on, että lapset ovat stressaantuneita ja ylikuormittuneita. Kyse ei ole lapsen häijyydestä, vaan merkki siitä, ettei lapsi jaksa viriketulvaa. On liikaa ääntä ja liikaa visuaalisia ärsykkeitä sen sijaan, että lapsi saisi olla vaan. Päiväkotienkin tilat ovat meluisia ja ryhmät liian suuria."

Niin. Nykypäivänä ei taida olla kauhean helppo olla äiti tai isä. Viriketulva tuntuu hallitsemattomalta kaaokselta, jota pitäisi osata rajoittaa lapsilta. Pitää olla paljon kaikkea ja olla trendikkään liikkuva. Eikö ole vähän tylsää vaan olla kotona? Ehkä ongelmia alkaakin syntyä juuri siinä, että yhteiskunnan ajankuva ja lapsen kehityskulku eivät kohtaa. On liikaa kaikkea ja edelleen se sama lapsi, joka kehittyy tietyllä kaavalla. Sitä kehitystä yritetään kovasti nopeuttaa. On trendikästä kehua lapsen osaavan tehdä sitä ja tätä jo pienenä. Olen monesti miettinyt, että mikseivät lapset saa välillä vain olla? Olla lapsia? Peuhata ja touhuta kuin lapset? Onko vielä niitä perheitä, jotka käyvät kerran vuodessa Särkänniemessä? Onko vielä niitä perheitä, joissa limsaa juodaan synttäripäivinä? Onko vielä perheitä, joissa ollaan aidosti läsnä eikä niin, että jokainen tuijottaa omaa tietoteknistä ruutuaan saman katon alla?

Ei siis ole kauhea helppo olla lapsikaan. Kun me aikuiset emme oikein tiedä mitä haluamme niin miten voisimme ohjata ja rakkaudella kasvattaa lapsiamme, jos ajelehdimme yhteiskunnan virrassa kaarnalaivoina? Ehkä maailmassa on liikaa mahdollisuuksia, joiden paljouteen me aikuiset hukumme. Yritämme rakastaa lapsetkin hengiltä tajuamatta sitä, että rakkautta onkin nimenomaan se, että asetamme rajoja, olemme aidosti läsnä ja opetamme, että elämä on sellaista, että pettymyksiä tulee ja ilon hetkiä. Kaikkia vuorotellen. Tunteita saa näyttää ja aikuinen jaksaa ottaa ne vastaan.

Ei ole helppoa olla varsinkaan vilkas poikalapsi nykyään. Kasvatusmentaliteetti on pitkälti sitä, että ole paikallasi, älä tee sitä, äläkä tuota. Älä kiipeä, älä juokse, älä, älä, älä! Ettei vaan satu mitään! Turvallisuusnäkökohdat on pakko ottaa huomioon päiväkodeissa, koska lapsiryhmien koot ovat välillä hurjiakin, mutta vilkkaita poikalapsia se ei palvele. Sen sijaan heille lykätään mielellään jonkinlainen diagnoosin varjo (onkohan se kenties adhd?). Juttelin kerran töissä erään vilkkaan pojan äidin kanssa. Hän vaikutti surulliselta, jopa hätääntyneeltä lapsensa takia, josta tuli jatkuvasti palautetta tyyliin "vauhtia riittää, aamulla tukisti lasta x ja iltapäivällä tönäisi kumoon lapsen y". Pyysin häntä miettimään, että vilkkaita poikia on ollut aina. Ennen he kiipeilivät maalla puissa, juoksivat navetoissa päätyen lopulta päälleen lehmänsontaan. He juoksivat, kiipeilivät ja juoksivat lisää. Nyt heidät koitetaan muotittaa pieneen tilaan päiväkodissa, käsketään olla hiljaa ja paikallaan. Mihin tällainen lapsi purkaa energiansa? Niin, sitä voi miettiä.

Toinen seikka on pahoinvoiva lapsi, jonka takaa löytyy usein pahoinvoiva aikuinen. Lasten käytös on pitkälti heijastusta yhteiskunnasta ja aikuisten sisäisestä tilasta. Pahoinvointia aikuisilla- pahoinvoivia lapsia? Sen sijaan, että lähdetään syyttelemään mitään tai ketään, olisi jokaisella aikuisella hyvä olla välillä pieni hetki itsensä kanssa peilin edessä. Vastuun ottaminen itsestä ja elämästä- ne on aika tärkeitä juttuja ne.