gooodpeople.jpg

Kaupungeissa näkee mielenkiintoisia yksityiskohtia. Pyynikintorin laidassa sijaitsevan Maja/Talon ikkuna on varsin hauska. Tämä sai minut hyvälle tuulelle. Kun olen miettinyt elämänmenoa, niin kaipaan yhä enemmän yhteisöllisyyttä ja välittämistä. Hyvää mieltä, naurua ja hymyä. Sitä, ettei vaikkapa muutaman ylikoulutetun johtavan asiantuntijavirkamiehen turhantoimitusosasto tule kieltämään, jos ihmiset hyvällä tahdolla jäädyttävät luistelukentän taloyhtiössä. Sitä, että ihmiset olisivat enemmän yhdessä eikä ketään jätettäisi yksin. Sitä, että kyläilisimme enemmän ja näkisimme toisiamme. Sitä, että sen sijaan, että tuomitsemme muita, kohtaisimme heidät ihmisinä, inhimillisinä olentoina. Sitä,että suuntautuisimme enemmän kohti ihmistä kuin kohti tavaroita, rahaa ja omaisuuksia. Sitä, että välittäisimme. Kirjoitin aikoinaan kolumnin haluamisesta. Kyllä, kaipaan pienuutta ja kannatan kohtaamisia.

Haluan

Ihmiset ovat tottuneet paljoon. Kaikkea on tarjolla paljon. Voit valita minkä tuoksuisen WC-raikastimen haluat pönttöösi tai haluatko kenties talouspaperisi ilman kuvioita vai erilaisilla kuvioilla varustettuna. Viimeistään hammastahnahyllyn kohdalla valuu hiki pelkästä valinnan vaikeudesta, koska vaihtoehtojen määrä on pyörryttävä. Joskus olen isossa superhypermarketissa miettinyt, että tällaisen puljun sisään mahtuisi monta tunnelmallista pientä ruokakauppaa, joissa kaikissa myytäisiin silti kaikkea, mitä ihminen tarvitsee.

Olemme tottuneet siihen, että kaikkea on. Kaikkea saa ja haluamme niin paljon. Kulttuurimme on alkanut muodostua yhdeksi haluamiskulttuuriksi, koska olemme tottuneet saamaan paljon. Ja haluamme vain lisää.

Viime aikoina uutisiin ovat nousseet uudet säästötoimet valtion edelleen velkaantuessa. Leikataan vähän sieltä ja täältä. Säästötoimet ovat aina ikäviä. Mutta voiko tämänkaltainen hyvinvointi, mistä nautimme, vielä lisääntyä? Ei voida olettaa, että kaikki kannetaan eteen, ruoka on lähes valmiiksi pureskeltua ja minä voin tehdä mitä huvittaa. Kun on tottunut käymään kaksi kertaa vuodessa etelän lämmössä, yksi kerta ei tunnu sen jälkeen juuri miltään. Kun on tottunut käymään vauvan kanssa harrastamassa isompien lasten ollessa päivähoidossa, on hampaita kiristävää hoitaa kaikkia lapsia kotona. Iso osa ihmisistä on tottunut todella hyvään. Elämä on siloteltua. Sitten taas on myös se väestöryhmä, joka ei ole kohdalleen saanut sitä hyvinvointia, jolla maamme ratsastaa maailmalla.

Kun tarkastelee pieniä yksityiskohtia elämässä, huomaa, etteivät nykyajan aikuiset kauheasti eroa lapsista. Lapset haluavat ja aikuiset haluavat. Kun tikkari viedään, tulee itku. Ehkä itkupotkuraivarikin. Kun kaveri tönäisee, tönäistään helposti takaisin. Kun saa kasan tikkareita, on vaikeaa luopua muutamasta. Lapsi tekee näin, koska hänen kehityksensä on kesken ja meidän aikuisten tehtävä on häntä kasvattaa. Sen sijaan aikuisista harva löytää mielenrauhan, jolloin jatkuva haluaminen vähenisi.

En kaipaa takaisin menneitä vuosikymmeniä, koska kaikissa ajoissa on hyvät ja huonot puolensa. Eikä haikailu muuta nykytilannetta. Mietin silti joskus, onko tällainen aika, jossa kaikki mitataan rahassa eikä ihmisen tarvitse juuri nähdä vaivaa elämän perustarpeiden eteen, hyvää aikaa ihmiselle ja erityisesti ihmismielelle?

**********

satu.jpg

Maisemia lenkkipolkujen varrelta. Just like in a fairytale.