Lähdin eräs päivä töiden jälkeen hölkkäileen ja reittini kulki hetken matkaa Näsijärven rantaa. Valon määrä on sen verran lisääntynyt, että jos töistä pääsee ajoissa, saattaa ehtiä ulkoilemaan valoisalla ainakin hetken. Kuvan kohdassa pysähdyin, kun huomioni kiinnittyi yksinäiseen hiihtäjään järven jäällä. Jäin seuraamaan hiihtäjän etenemistä. Tilanne oli mielestäni äärimmäisen hieno. Hän eteni tasaisesti kuin laskeutuva pimeys. Mieleeni tuli sana eteneminen. Elämä on etenemistä. Joka päivä elämä menee eteenpäin. Emme pääse taaksepäin. Elämä on etenemistä ja muutosta. Se etenee painollaan ja uskon, että asiat menevät niinkuin niiden on tarkoitettu. Uskon, että asia on niin kaiken kohdalla. Sekä huonojen että hyvien asioiden kohdalla. Kaikella on tarkoitus, kaikella on jokin viesti. Voimme valita otammeko onkeemme vai taistelemmeko elämää vastaan.

Mietin eräs päivä miten auttaisin erästä ystävääni, joka kärsii masennuksesta. On välillä voimaton olo. Sitä toivoo rukouksissa voimaa ihmisille. Ihan kaikille. Mietin ja mietin kunnes tajusin miten itse olen toiminut kaikkien tunteiden kanssa elämässäni. En pidä tunteiden jaottelusta hyviin ja huonoihin ja että elämän pitäisi muka olla hyvien tunteiden ilotulitusta. Ehei, kasvaminen ihmisenä vaatii kaikkia tunteita. Mistä muuten puhutaan, kun sanotaan elämän olevan vuoristorataa? Sanoin ystävälleni, että avain kaikkeen on rakkaus. Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin. Miten kukaan tämän tajuttua voi vihata yhtäkään tunnetta, joka itsestä nousee, jos rakastaa itseään? Rakasta ahdistusta, rakasta masennusta, rakasta pelkoa. Syleile niitä. Käy ne läpi uudelleen, kohtaa ne ja antaudu niille. Älä lähde niiden junaan, älä samastu niihin. Ole niille mukava niin ne ovat mukavia sinulle. Kuulostaa järjettömältä, mutta tämä onkin hyvin paradoksaalista. Ja siksi toimii. Kyllä, se toimii. Eckhart Tolle muun muassa puhuu tästä kirjassaan Läsnäolon voima. Huikea teos. Kannattaa lukea!

Toinen ystäväni menetti ystävänsä liikenneonnettomuudessa yksi kaunis päivä. Varoittamatta, yhtäkkiä. Ystävä oli poissa. Juuri aikuistunut ystäväni kysyi minulta, kolmikymppiseltä, että tätäkö tämä aikuisuus nyt on? Tämähän on ihan kamalaa. Tämä maailma on paha paikka. Hän sanoi, että voi kuinka voisin olla vielä se pieni lapsi, joka juoksee läpi nurmikon nauraen eikä ymmärrä mistään muusta kuin siitä hetkestä. Hän näkee vain nurmikon, auringon ja ilon. Olin sanaton. En osannut sanoa kuin että otan osaa ja olla läsnä. Joskus sanoja ei vaan tarvita.  Pysähtyminen elämän edessä.

Koska aikuiselämä on- niin, se on aika rankkaa välillä niin olen opetellut hyvän palautteen antamiseen. Se lähti kerran siitä, kun katselin ystäväni toimintaa lähtiessämme eräästä ravintolasta. Olimme juuri syöneet aivan ihanan illallisen ja rohkea ystäväni marssi tarjoilijan puheille ja halusi nähdä kokin. Kokki saapui paikalle hieman sen näköisenä, että nyt saan kuulla kunniani. Ystäväni kyyneleitä pidätellen (kyllä, ruokakin voi olla niin hyvää, että nainen itkee ilosta!) sanoi, että söi juuri elämänsä parhaan aterian ja että haluaa näin henkilökohtaisesti kiittää. Ihailin ystäväni vetoa niin paljon, että aloin itsekin opetella antamaan kiitosta. Aluksi se oli muuten vaikeaa. Teki mieli sanoa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Sitten ne tulivat ulos tönkösti. Sitten sujuvammin. Ja nykyään jopa luontevasti. Viimeksi oli hyvän palautteen vuoro, kun kävin jalkahoidossa Hyvä Olo Ilonassa, joka sijaitsee Koskipuiston kulmalla. Paikka on tehnyt minuun vaikutuksen nimenomaan asiakaspalvelulla. Minut huomioidaan siellä kuin perheenjäsen ja heti ovesta sisään astuessa tulee hyvä olo. Jalkahoitajani keitti teetä makuni mukaan ja sain jopa kaurapussin kipeille hartioille hoidon ajaksi. Haukkuminen on helppoa, mutta voi kunpa me sanoisimme ääneen sen hyvänkin. Koska sitäkin on paljon! :)