Hevosen maalaaminen on haastavaa. Maalaaminen ylipäätään on haastavaa, mutta ah, niin terapeuttista! Maailma pysähtyy kuvan äärelle. Syventyminen väreihin, maalaamiseen ja mielikuvitukseen luo tilan, jonka aikana mieli yhtaikaa tekee töitä ja hiljenee. Vähän kuin liikunta. Tai musiikki. Tai ratsastus. Tai valokuvaus. Tai mikä tahansa harrastus, joka innostaa. Sen pyörteissä voi saavuttaa jopa flow-tilan, jossa muu maailma häviää ja olet vain siinä hetkessä täydellisesti läsnä.

Olen miettinyt paljon ihmisenä kasvamista. Se on varmasti jokapäiväistä ja elämänmittainen projekti, mutta se on myös kausittaista. Suurin kasvun paikka on hetkinä, jolloin kaikki tuntuu mahdottomalta. Kun tuntuu, että kuormaa on liikaa. Etten pysty enää. Se on suurin kasvun paikka. Niissä hetkissä itää kasvun siemen. Ei auta, että heittelet ilmaan aforismeja, luet innostavaa kirjallisuutta tai sanot sanojen tasolla kasvavasi. Mitä todellinen kasvu sitten vaatii ihmiseltä? Se vaatii totuuden kohtaamista ja omien tunteiden kohtaamista. Valitettavan paljon näkee ihmisiä, jotka sulkevat tunteet sisälleen ja sanovat elämän jatkuvan kuin tähänkin asti. Totuutta paetaan mikä vastustaa ihmisenä kasvua kaikkein eniten.

Ei siis auta, että vastoinkäymisten kohdatessa vain toteaa niiden kasvattavan. Ne eivät todellakaan kasvata, jos omia tunteita ei kohtaa. Itseään ei voi lakaista maton alle, vaikka moni niin tekeekin. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vanha kansa on viisas kansa. Mikä kasvusta tekee sitten niin vaikeaa? Totuus. Totuus sattuu. On helpompaa todella lakaista se maton alle. Mutta sen kohtaaminen on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Timantit hioituvat paineessa. En usko, että kukaan haluaa olla muuta kuin timantti ja sellainen jokainen ihminen onkin. Me olemme kaikki timantteja.

Olen paljon kuunnellut viime aikoina Haloo Helsingin kappaleita Kiitos ei ole kirosana sekä Vihaan kyllästynyt. Olen ilokseni havainnut, että ihmisissä alkaa herätä pieni liike nyky-yhteiskunnan vihamielisyyttä ja epätasa-arvoisuutta vastaan. Mikään ei ole myrkyllisempää kuin viha, kateus, toisten haukkuminen ja katkeruus. Ne eivät tee kenestäkään kaunista. Itse asiassa ne kertovat tällaisten tilojen omistajasta enemmän kuin niiden kohteesta. Viha lisääntyy vihalla. Mikä on vihan vastavoima? Rakkaus tietenkin. Itse asiassa, jos ajattelee koko ihmiskuntaa, niin sen kollektiivinen psyyke alkaa olla sen verran saastunut kaikesta negatiivisuudesta, että ainoa tie sen ja maailman muuttamiseen on pyyteetön rakkaus. Yksikin ihminen, joka herää tämän tajuamaan, muuttaa tätä maailmaa paremmaksi. Ennen kaikkea parannat sillä omaa elämääsi. Antamalla hyvää ja välittämällä saat takaisin hyvää. Elämä toimii niin. Jos saat huonoa, on siinä opetus. Eikä asia katoa ennen kuin se opettaa sinulle sen mitä se haluaa opettaa. Antautumalla elämälle rakkaudella se alkaa järjestää asioita ikään kuin puolestasi. Elämä on tällöin paljon helpompaa ja rikkaampaa.