Nyt riitti, ajattelin eräänä päivänä, kun seisoin vaatehuoneeni ovella. Kohta tarvitsen vaatehuoneen laajennuksen, jos tavaramäärä jatkaa kasvamistaan. Mitä minä teen tällä kaikella? Miksi minä säilytän tätä kaikkea? Mikä tämä valtava vaatemäärä on? Onko elämäni lopputulos siinä, että minulla on tavaraa vaatehuoneessa, varastossa, vanhempien luona, pahvilaatikoissa, kaapit täynnä ja lisää tulee kaupasta? Uutta tavaraa lipuu elämääni ja kehitän ongelman siitä mitä teen vanhoille. Todellakin itse kehitetty ongelma! Kirpputorit, hyväntekeväisyys. Niin hyviä ja ihania asioita, mutta minä olen nyt kyllästynyt. Aion pärjätä seuraavan puoli vuotta ostamatta vaatteita, kippoja, kappoja ja muuta tavaraa itselleni. Pärjään niillä mitä minulla on nyt. Ja niitä on. Ja vanhoja "jos mä sittenkin joskus käytän tätä"- vaatteita lähtee Ukrainaan. Marraskuun ensimmäisestä päivästä se lähti ja jos selviän Vappuun niin saatan jatkaa niin että tulee vuosi täyteen.

Tämä on haasteellista, koska olen nainen ja niin juurtunut tähän kulutusyhteiskuntaan. Olen tottunut poikkeamaan kaupassa. Kas, siellä oli viiden euron tarjouspusero! Onpa kiva! Joskus se tarjouspusero saattaa roikkua henkarissa käyttämättömänä vielä puolen vuoden päästäkin. Olen antanut ystäville vaatteita, joissa roikkuvat vielä hintalaput. Ihanat ystäväni, onneksi te otitte ne käyttöön! Olen kasvanut kuluttamaan, mutta onko se tuonut minulle onnea? Ei. Ei se ole tuonut minulle onnea. Hetkeksi kyllä. Ihana uusi paita, valloittava uusi laukku! Huomenna ne ovat jo päivän vanhoja. Mitä seuraavaksi? Lopulta ihminen ei ole tyytyväinen mihinkään. Siksi minä pysäytän itseni. Teen sen nyt ja sen voi laittaa vaikka kolmenkympin kriisin piikkiin. ;)

Sen sijaan olen miettinyt jo pitkään, että onneni löytyy minusta itsestä. Se ei tule ulkopuolelta, se on jo minussa. Minun on vain löydettävä se. Se henkinen tila, jossa voin itse valita miten reagoin ja olen tilassa, jossa egoni ei enää ohjaile minua. Armon tila, tietoisuuden tila. Minä haluan kasvaa aikuiseksi sen jokaisella osa-alueella. Sielu, ruumis ja mieli. Olen aloittanut matkani jo ja nyt on aika keskittyä itseeni. Ei itsekkäästi vaan rakkaudella. Tähän asti elämässä olen keskittynyt lähinnä muihin. Jaksanut, uurastanut, pinnistänyt, kannatellut ja ponnistellut- myös itseni kustannuksella. Huomasin, että kaipasin myös itseäni. Muiden kuuntelun ohella kuunnella itseään. Vaikka nauroin, olin iloinen ja hyvinvoiva, kaipasin jotain. Olin kuin Muumien näkymätön lapsi, joka hiljalleen katosi näkyvistä- itselleen. Sairastelin paljon. Ei se ole kenenkään vika. Olen vihainen, että olen antanut kohdella itseäni monin tavoin. Olen surullinen, että ihmiset eivät kohtele toisiaan aina hyvin. Nyky-yhteiskunnalle poljen monesti jalkaa. Mutta tämä on se maailma nyt, joten miksi velloa vain ikävyyksissä. Päästä irti ja anna anteeksi- niillä pääsee jo pitkälle.

Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Matka omaan itseen. Se on pelottavaa. Välillä jopa tuskaisaa, mutta uskon sen olevan ihmisen ainoa tie vapauteen ja eheytymiseen. Jalostettava vastuuta itsestä. Eihän meistä kukaan ole ehjä jos olemme eläneet. Elämä on hurjan kaunis asia. Lahjojen lahja on nähdä kaikki se kauneus. Haaste on hyväksyä elämän toinen puoli. Se mitä olen kaivannut, on rakkaus. Enkä nyt puhu romantillisesta rakkaudesta. Se voi täydentää elämää osallaan, mutta universaali rakkaus. Rakkaus omaan itseen ja olemiseen. Ymmärsin sen silloin, kun viimeisin sairauteni sai minut polvilleni. Kun luulin kuolevani, pääsin lähemmäksi elämää. Se oli lahja, jota olin odottanut tietämättäni. Sillä kaikki haasteet haluavat kertoa jotain. On oma valinta, että haluaako niitä kuunnella. Kuunteleminen on mahdollisuus.

"Luulin ymmärtäneeni kaiken. Tietäväni vihdoin mistä elämisessä on kysymys. Samaan aikaan jouduinkin toteamaan, että minä en ole oikeastaan koskaan tiennyt mistään mitään. Se voisi olla nöyryyttävää, mutta se ei ole. Se on hienointa elämässä, mitä minulle on ikinä tapahtunut."