Eräs ihminen kysyi minulta muutama päivä sitten, että miksi ihmiset vihaavat niin paljon toisiaan? Jäin miettimään kysymystä, johon on vaikea löytää vastausta näinä aikoina, kun on terroritekoja, sotia, talouskriisi ja uutiset huutavat negatiivisuutta sellaisella voimalla, että olen itse lopettanut niiden lukemisen. Sen sijaan olen keskittynyt paikallislehtiin ja aikakauslehtiin, joista voi lukea vielä positiivisia asioita ja valoa.

Onko valtamedia sortunut juuri siihen mihin esimerkiksi terroristit tähtäävät? Pelon lietsontaan, pelon ja vihan lisäämiseen ja huolen maksimointiin. Terroristien yksi tavoite on nimenomaan iskeä länsimaisia ihmisiä kohtaan saadakseen maksimaalisen huomion medioiden kautta teoille. Tätä kautta tavoitteena on saada länsimaiset ihmiset vihaamaan esimerkiksi muslimeja, jotta terroristeilla säilyy ote heihin, jotka ovat paenneet kotikonnuiltaan juuri tällaisia järjenvastaisia, sairaita väkivallantekoja. En usko, että ääri-islamistisilla terrorijärjestöillä on mitään tekemistä uskonnon kanssa. Heille uskonto on vain väylä oikeuttaa järjetön väkivalta ja käyttää valtaa.

Siinä vaiheessa, kun me alamme nähdä pakolaisissa pelkkiä terroristeja ja tuntea vihaa, terroristit ovat päässeet tavoitteeseensa. Tämänhetkinen kriisitila Syyriassa ja Lähi-idässä on hyvin moniuloitteinen ja vaikea eikä siihen varmasti ole helppoa ja yksiselitteistä ratkaisua.

Viha haluaa aina, että siihen reagoidaan vihalla. Viha on pohjaton kuilu. Vihainen ihminen hukkuu lopulta omaan vihaansa. Viha vähenee vain rakkaudella. Pyyteettömällä rakkaudella. Se ei tapahdu hetkessä, mutta se tapahtuu. Viha sen sijaan on aina lyhytnäköistä. Vaikka elämässä tapahtuu paljon vääryyttä ja pahaa koko ajan, on ainoa lääke pitkällä tähtäimellä tätä kaikkea vastaan, pelkkä rakkaus. Asioita ei tarvitse aina hyväksyä, niihin voi vaikuttaa, mutta tärkeä taito on myös kyky hyväksyä asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

Uskon, että suurin osa maapallon ihmisistä uskovat hyvyyteen ja rakkauteen. Mitä enemmän me uskomme ja tunnemme rakkautta, sitä helpompaa se on muillekin ihmisille, jotka kamppailevat omien pimeyksien kanssa. Vaikka minua tarttui kaupungilla pakolaismies käsivarresta enkä hyväksy sitä, uskon, että jokaisessa kulttuurissa pölkkypäiden määrä on melko vakio. Niin se on meissä suomalaisissakin. Ihmisillä on kauhea tarve selittää asioita. Raivokkaita kannanottoja, omia totuuksia ja mielipiteitä. Olen itse todennut etten tiedä mistään juuri mitään.

Viime päivinä olen palauttanut mieleeni Franciscus Assisilaisen rukouksen, joka on yksi suosikkejani:

"Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,

sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään."