Sain eräs harmaa joulukuinen päivä hyvän palautteen kirjeen työkaveriltani. Oli aluksi vaikea ymmärtää mitä luen. Hyvää palautetta. Kiitosta. Sinä olet rohkea. Sinä osaat ja uskallat arvostaa itseäsi, olla erilainen ja uskallat jakaa iloa ympärille. Sinä arvostat pientä ja kaunista. Luin tuon kirjeen moneen kertaan kunnes purskahdin itkuun. Kiitoksen itkuun. Ymmärsin kuinka hyvältä tuntuu saada tällaista palautetta. Monesti annamme kyllä huonon palautteen, mutta voi kun muistaisimme sanoa ääneen myös sen hyvän mitä toisessa ihmisessä on. Sitä voi harjoitella-jokainen meistä. Tämä maailma on muutenkin aika vaikea ja hämmentävä paikka niin miksi ihmeessä me teemme siitä toisillemme vielä vaikeamman?

Kiitos on pieni, mutta tärkeä sana. Kiitollisuus on suuri tunne. Kirjoitin aikoinaan kiitollisuuspäiväkirjaa. Kun elämä tuntui sortuvan ympärillä, ajattelin, että alanpa kirjoittaa joka ilta pieneen kauniiseen kirjaan kolme asiaa,joista olen sinä päivänä kiitollinen. Kaiken kaaoksen keskellä syvällä sisimmässä koin mielenrauhaa ja kiitoksen aiheita löytyi jokaisesta päivästä. Auringonpaiste, tuntemattoman ihmisen hymy kadulla, hyvä ruoka, vesipisarat, joita pyydystin kielelläni, ystävän tapaaminen.. kiitollisuuden aiheet ovat monesti hyvin pieniä. Pieniä murusia, joista elämä muodostuu. Vaikka välillä tuntuisi ettei tässä elämässä ole mitään kiitettävää niin katso ympärillesi. Katso vaikka kotiasi, kattoa pään päällä, lintua puun oksalla tai kynttilän liekkiä pöydällä. Kaikki on hyvin tässä hetkessä. Kiitos siitä.

Näin synkkää oli Tampereella näin joulun alla. Mietin sen jälkeen, kun otin tämän kuvan, että vaikka kuinka yritän etsiä positiivista tästä kelistä, on pakko sanoa, että on aikamoisen ankea ilma. Mummoni sanoin, pimeää on kuin ryssän helvetissä. Mummoni temperamentti on muutenkin ihailtavaa. Olin hiljattain hänellä kylässä ja katselimme uutisia. Ukrainan kriisi, talousvaikeudet, ebola... kymmenen minuutin hiljaisen katselun jälkeen mummoni totesi: "Kyllä kaikki on ihan perseestä." Minä vastasin: "Näin on." Ja niin me jatkoimme uutisten katselua, mummo samalla kutoen ja minä selaillen mainoslehteä.

Sen sijaan vaatetavaraostolakossani ei ole kovin pimeää. Kaupunki on kyllä kieltämättä vaarallinen ympäristö tällaiseen projektiin lähteneelle, mutta alun ahdistustuska on laimennut. Välillä se on poissakin. En käy enää niin usein minä-itse-keskusteluja. Itse pysyy aika usein hiljaa. Joululahjaostoksilta suoriuduin voittajana. Joulun jälkeisistä alennusmyynneistä en edes haaveile. Ystäväni jo kysyi, että lähdenkö mukaan aleostoksille. Vastasin, että en. Olen nyt löytänyt vaatehuoneeni ihan uudella tavalla. Ennen sinne ilmestyi uutta koko ajan, että vanha menetti merkityksensä. Nyt löydän uutta vanhasta. Ihania vaatteita, miksen ole pitänyt tätä aiemmin? Mikäs tämä tämmöinen on? Vau, onko mulla tällainenkin? Yhdistelen, kokeilen, vaihtelen. Lisään asusteita, tuon vaihtelua koruilla. Olen kuin Liisa Ihmemaassa vaatehuoneessani. Pidän tästä olotilasta, vaikka olihan se kieltämättä haastavaa ohittaa joululahjaostoksilla se upeista upein tähtihuivi (joita minulla on kyllä jo ennestäänkin muutamaa värisävyä).

Aiemmin syksyllä kuulin sattumalta Scandinavian Music Groupin kappaleen "Onnellinen nainen". Sitä olen kuunnellut usein ja se pärähti soimaan kerran kaupassa päässäni, kun mietin onko ostolakossani mitään järkeä. Yksi parhaita kappaleita ikinä.

"en tee mitään
laita luuriini kiinni en
kaipaa rakkaitani en
enkä toivo että joku minua kaipaisi
mulla on vain yksi huone se ei
ole kovin suuri
syön silloin kun tulee nälkä
yleensä aina samaa
ja juhlin liikaa jos mua huvittaa
olen onnellinen
olen onnellinen
olen onnellinen
onnellinen nainen
pitkään se vei
vihdoin voin sanoa
ei hei
ilman että jään miettimään
niitä jotka taakseni jää
olen onnellinen."